It's always windy in Wellington

Ajatusten kiertäessä ympyrää jo ensimmäisen lauseen kohdalla sitä herää kysymys, miksi ylipäätään haluan aloittaa blogin? Ajatukseni blogeista ja bloggaajista eivät ole suoraan sanottuna olleet koskaan kovin positiiviset, miksi joku haluaa jakaa yksityiskohtia elämästään internetissä?

Epävarmuuteni bloggauksen suhteen liittyvät myös tekstieni laatuun. Mikä tekisi minun elämästäni lukemisen arvoista, onko minulla "sitä jotain"? Kestänkö kritiikin ja kommentit? Vielä pahempaa, mitä jos kukaan ei kommentoikkaan? Vai saanko koskaan edes mitään julkaisukelpoista aikaiseksi, olenko tuomittu käymään tekstejäni läpi yhä uudelleen ja uudelleen, aina vain tyytymättömänä sen rytmiin.

Mitä minä sitten oikein teen täällä? Koska haluan sen, mikä erottaa päiväkirjojen suljetut maailmat ja blogien avoimet ovet; yleisön. Pelätty ja kunnioitettu, tuttu ja tuntematon. Kannustava ja ylistävä, halveksiva ja kriittinen. Olen aina ollut ahkera kirjoittamaan ja päiväkirjoja on tullut täytettyä vuosien varrella useita kymmeniä. Tälläkin hetkellä vierelläni makaa punakylkinen, nahkainen muistikirja. Muistan kirjoittaneeni alle 10-vuotiaana leopardi-kuvioiseen, pehmeäkantiseen päiväkirjaani joka ikinen päivä. En siksi että minulla olisi ollut jotenkin tavallista vaiherikkaampi elämä, vaan yksinkertaisesti siksi että käsitin termin "päiväkirja" vähän turhan sanatarkasti.

Mutta päiväkirjat ovat henkilökohtaisia. Niiden kannet avataan unettomina aamuyön tunteina, surun, ilon ja vihan vallassa. Sivut täyttyvät kuin itsestään pitkillä junamatkoilla, mielen lentäessä pitkin sähkölinjoja. Kirjoittaminen on aina ollut minun tapani käsitellä asioita. Kun tukahduttavat ajatukset on siirretty paperille, olo on eufoorisen rauhallinen. Hetki sitten surettanut asia on kutistunut mitättömäksi, pala kurkusta kadonnut, kuumat kyyneleet silmien takana kuivuneet. Napsautan kuulakärkikynäni terän piiloon, painan kannet kiinni. Piiloon, salaisuudeksi. Ja tämä juuri on orastavan kirjoittajasielun kompastuskivi. Kukaan ei saa koskaan nähdä salaisuuksiani. Mutta nyt haluan tietää mitä mieltä olette.

Päiväkirjaani en kokonaan kuitenkaan hylkää, tarvitsen tunteideni suodattajan.

Nyt kun olen päässyt pahimman shokkini ohitse ja huomaan oikeasti aloittaneeni blogin, on varmaan asiallista palata perustietoihin. Tässä iPadini ruutua naputellessa kuuntelen kuinka yöllinen musta sade humisee ulkona ja kastelee pienen Uusi-Seelantilaisen lähiö-alueen katot ja pihakalusteet. Paikallinen isäntä-perheeni on ollut jo hyvän aikaa unten mailla ja poikien huoneista kuuluu kevyt hengitys. Siitä on päivälleen 6kk kun hyvästelin äitini ja veljeni Helsinki-Vantaan lentokentällä ja hyppäsin koneeseeni kohti Hong-Kongia. Hymytön Kiina vastaanotti minut 10h lentämisen jälkeen ja kiirehtien työnsi minut jatkolennolle Aucklandiin. Muistoksi jäi ilmeettömiä kasvoja ja mainostaulujen pandoja. Toiset 10h kuluivat unen ja valveillaolon rajamailla kunnes Uusi-Seelanti oli jalkojeni alla. Palmuja, aurinkoa, hymyileviä ihmisiä. Pyöreä ihana aksentti. Vielä yksi lennähdys taivaan poikki ja saavuin pääkaupunkiin, Wellingtoniin. Edessäni Suomen lippu ja siinä minun nimeni. Jännityksestä tärisevät lapsen kädet, poskisuudelma. Niin alkoi minun urani Au Pairina Uusi-Seelantilaisen perheen parissa.

Nyt ne kädet eivät enää tärise.
Ne halaavat ja ottavat kädestä kiinni.
Tarttuvat kynään ja ojentavat aina vain uusia taideteoksia muistoiksi.
Ettei Isosisko vaan koskaan unohtaisi.
Tärisevän neulan alla kävi Isosiskon käsi, ei sisko unohda.
Neula teki lehden, teki toisen.
Ison ja pienen.
Teki veljen, teki muiston.